Suomalainen jääkiekkoyhteisö näytti repeävän liitoksistaan, kun toukokuun maailmanmestari Marko Anttila valittiin Suomen viime vuoden parhaaksi jääkiekkoilijaksi Urheilutoimittajain liiton äänestyksessä. Valinta on lytätty siellä sun täällä täydelliseksi vitsiksi tai hutilyönniksi, ja onpa sen kerrottu olevan enemmänkin seurausta tunteen kuin järjen käytöstä.

Mainittakoon, ettei äänestyslista ei ollut mikään hutaistu veto, sillä sen laati valiokunnan puheenjohtaja Matti Hannula. Syytä lienee mainita sekin, että valitsijaraadin sääntöjen mukaan urheilutoimittajien Vuoden urheilija -äänestyksessä kärkikymmenikköön yltänyt ja muut saman lajin edustajat pessyt urheilija nimetään automaattisesti lajinsa parhaaksi. Anttilan kohdalla kävi näin. Ja se on aivan ansaittua.

Paras. Nyt olisi syytä käsittää, ettei “paras” ole yhtä kuin esimerkiksi Aleksander Barkovin peliäly, Sebastian Ahon pistetehtailu, Pekka Rinteen maalien mättäminen tai Tuukka Raskin torjunnat. Ja hyvä näin. Jääkiekossa kun tarvitaan nykypäivänä ihan pikkuisen muutakin kuin näitä perustilastoissa näkyviä urotekoja.

Ja Anttila pystyi siihen ”muuhun” paremmin kuin kukaan muu suomalainen menneenä vuonna. Maailmanmestaruutta ratkottaessa kapteeni, kapteeni!, otti joukkonsa reppuselkään, takoi toki maaleja, mutta tartutti myös flow’ta muihin pelaajiin. Kirjoittaja voi ehkä puhua itsensä hetkeksi pussiin nostamalla nyt nuo maalit esille, mutta tavallaan niiden takominen ei ollut Anttilan suurin meriitti – vaan se, että hän alkoi latomaan niitä ratkaisupelien aikaan.

Ei moinen vire itsestään tule, vaan pelaajakin on tehnyt jotain todella oikeaa. Monta muuta vastaavaa tarinaa Leijonista löytyi Slovakian kisoissa? Kyllä, ei yhtään. Joskus paras voi olla se, joka herää oikealla hetkellä, vaikka muuten kausi, sarja, vuosi tai mikä vaan olisi ollut puurtamista. Anttilan mentaalipuoli oli timanttia. On todellakin vaikeaa nähdä, että moiseen pystyisi moni maamme pelaaja.

Mestaruus tuli “random”-joukkueella, jossa ihan kenellä hyvänsä kapteeniksi valitulla olisi ollut tukala paikka. Suomi oli kisoissa ennakkoon kaikkea muuta kuin suosikki.

Miksi Mörkö-Markon saama kunnia pitää nyt lytätä? Se on samalla ahterin näyttö Suomen maailmanmestaruudelle. Haittaako se, jos nyt joidenkin väittämien mukaan tunne ajoi järjen edelle? Tämän jutun kirjoittaja ei noin koe. Ja niinhän se tunne tuntuu ajavan järjen edelle arvokisoissa aina silloin kuin Suomi pärjää. Nyt tämä suhtautuminen pitäisi jotenkin unohtaa?

Jos Anttilan sijaan kunniaa olisi saanut vaikka Barkov tai Aho, olisi Suomen kullan arvostus vedetty vessanpöntöstä alas. Vai voittivatko mainitut pelaajat jotain menneenä vuonna joukkuetasolla? Eivät, niin upeita pelaajia kuin he ovatkin.

Sitä paitsi NHL:ssä nyt palkitaan muutenkin ihan tarpeeksi menestyksettömyydestä.

Aiheet Anttila Marko Leijonat NHL Pääuutiset