Lukon toimitusjohtajan ”lahjoitus” hyväntekeväisyyteen Tommi Kovasen jäähyväisottelussa

Reilu vuosi kohtalokkaan taklauksen jälkeen Tommi Kovanen sai viestin Rauman Lukon kannattajayhdistykseltä Raumam Bojilta. Kannattajat halusivat järjestää Kovaselle muisto-ottelun, jossa nämä voisivat kiittää Kovasta tämän pelivuosista Raumalla. ”Ensimmäistä kertaa lopettamiseni jälkeen jääkiekkoilijan sieluani lämmitti. Joku muisti minun olleen pelaaja. Ja joku oikeasti halusi kiittää pelatuista peleistä ja ehkä myös siitä, minkälainen olin ollut ihmisenä jääkiekkomaailmassa”, Kovanen kirjoittaa kirjassaan Kuolemanlaakso (Bazar Kustannus). Samana päivänä Kovanen sai yhteydenoton Mikkelin uuden jäähalliyhtiön toimitusjohtajalta, joka pyysi Kovasta tukijaksi yhtiön projektiin hankkia halliin joustokaukalo. Kumpikin ajatus lämmitti Kovasen mieltä, ja hankkeet päätettiin yhdistää. Muisto-ottelulla kerättäisiin rahaa joustokaukaloon. Kuukausina ennen ottelua Kovanen eli eräänlaista hyperaktiivista vaihetta, ja hänelle oli tärkeää järjestää muille iloa ja hyvää mieltä pursuava tapahtuma. Järjestelyt imaisivat Kovasen useaksi kuukaudeksi ”kuplaan”, jossa hän oli kiireinen ja näytteli ulospäin parhaansa mukaan hyvävointista. Tapahtuman markkinointi ja lipunmyynti onnistuivatkin yli odotusten. Kovanen sai oman All Stars -joukkueensa vastustajaksi Lukon liigamiehistön. Kovasen joukkueessa oli tukku hänen peliuransa tärkeimpiä joukkuetovereita ja ystäviä, ja erityisesti Kovasta lämmitti, että jotkut saapuivat otteluun aina Pohjois-Amerikasta asti. ”Olin ylpeä siitä, että kaikki nuo pelaajat olivat tulleet paikalle joustokaukalon ja minun vuokseni, jopa toiselta puolelta maailmaa. He tiesivät, kuinka paljon turvallisuus ammatissamme merkitsi ja kuinka arvokas asia viimeisen pelin pelaaminen minulle oli”, Kovanen kirjoittaa. ”Olin kiitollinen kaikille, jotka olivat tehneet tapahtumasta totta ja mahdollistaneet tämän valtaisan tunnemyrskyn ympärillämme. Minulle tärkein asia tässä päivässä – ihmisten onnellisuus – näytti nyt toteutuvan.” Samaan aikaan hän itse kantoi sisällään synkkää salaisuutta: hän oli päättänyt, että tämä ottelu olisi hänen elämänsä viimeinen maali. Ennen ottelua HIFK, jossa Kovanen voitti Suomen mestaruuden 2012, Mikkelin Jukurit ja Raumam Boja muistivat Kovasta lahjoilla. Myös Rauman Lukko osallistui hyväntekeväisyyteen – tavalla, jota moni voisi pitää hieman erikoisena. ”Ottelupäivän aamuna Lukon toimitusjohtaja (Timo J. Rajala) soitti… Toimitusjohtaja lisäsi vielä lopuksi, että kirjekuori, jonka hän pelissä minulle ojentaisi, olisi kuulutettavasta summasta huolimatta kuitenkin tyhjä. Hän perusteli sen sillä, että koska joukkueelle tulisi pelimatkasta niin paljon kuluja, ei shekkejä hyväntekeväisyyteen lahjoitettaisi ollenkaan”, Kovanen paljastaa kirjassa. ”Miehen näkemys hyväntekeväisyydestä oli mielestäni vähintäänkin kummallinen. Lukko kuittaisi hänen mukaansa bensakuluillaan nyt tuon tuhansien eurojen summan, jonka hän pyysi vielä erikseen kuuluttamaan yleisölle lahjoituksena… Soitto ei tullut minulle kuitenkaan yllätyksenä. Se ei oikeastaan tuntunut miltään. Olin nähnyt jo kaiken. Lajia ympäröivä sirkus oli väritetty juuri tällaisilla asioilla näyttämään nätimmältä kuin se todellisuudessa oli”, Kovanen kirjoittaa. Kovanen löysi Lukon kirjekuoresta tahatonta symboliikkaa omaan tilanteeseensa. ”Kun Lukon lahjoituksen vuoro tuli, teki mieleni avata kirjekuori yleisön edessä ja näyttää, että se oli todellisuduessa tyhjä… Tuo kirjekuori oli aivan kuin minä tuolla hetkellä: ulkoapäin lupauksia säteilevä ja kauniisti hymyilevä, mutta todellisuudessa se kätki sisäänsä surullisen onton salaisuuden”, Kovanen kirjoittaa. Itse ottelun Kovanen kertoo jaksaneensa joten kuten loppuun asti, kun pääsi välillä vaihtopenkille puhaltamaan. Ja lopulta oli viimeisen maalin aika. ”Onnistuin viemään kunnialla läpi viimeisen pelini siten, etten ainakaan lyhistynyt keskelle jäätä. Pojat olivat järjestäneet minulle vielä lopuksi läpiajonkin – jää tyhjeni yllättäen edessäni ja minulle viitattiin vapaus lyödä kiekko vielä kerran maaliin. Maalivahti oli ainoa vastustajani. Ammuin kiekon ylänurkkaan ja yleisö räjähti hurraamaan. Sen jälkeen pelini oli pelattu. Viimeinen maalini oli tässä, ajattelin”. Mutta vielä Kovasen olisi kiitettävä yleisöä ja muita jäähyväisotteluun osallistuneita. ”Viimeisen vihellyksen jälkeen kiersin jäällä vielä pari kierrosta ja tervehdin yleisöä. Olin elänyt tätä hetkeä odottaen kuukausia, ja nyt se oli tässä… Yritin imeä sisääni tuota tunnetta, joka oli täyttänyt hallin, mutta se oli vaikeaa.” ”Kun minulle ojennettiin mikrofoni ja tuli puheeni aika, mielessäni kävi, joko olisi aika kertoa, mitä sydämessäni oli oikeasti jäljellä… Mutta ei yleisöä voinut pettää tuossa hetkessä totuutta kertomalla… En voisi hajotta sitä illuusiota, jonka olimme yhdessä (pelaajien ja fanien kanssa) rakentaneet”, Kovanen muistelee kirjassa. Ottelun jälkeen juhlallisuudet jatkuivat pitkään, vielä seuraavana päivänä, mutta Kovanen itse ei ollut juhlatuulella. Lopulta hän häipyi – omista juhlistaan – vähin äänin kenenkään huomaamatta. ”Hävittyäni juhlahumusta ei minuun saanut enää yhteyttä. En vastaillut puheluihin tai viesteihin… En halunnut sanoa ääneen niitä hyvästejä, joista olin jo aiemmin vaiennut”, Kovanen kirjoittaa.