Näkemys: Nuorten Leijonien voitto ei ollutkaan sensaatio - nämä kaksi seikkaa puolsivat kuolemanpelin voittoa jo aikoja sitten

Olisihan se taas pitänyt arvata. Kuten päättyneellä 2010-luvulla näimme, on Suomen jääkiekkomaajoukkueilla tapana venyä parhaaseensa juuri silloin, kun sitä eniten vaaditaan. Niin kävi nytkin, alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa. USA:n kaataminen kuolemanottelussa, eli puolivälierässä luvuin 1-0 oli suoranainen sensaatio. Voittoa ei pitänyt puoltaa alkulohkopelien perusteella oikeastaan mikään. Tukijalka, maalivahti Justus Annunen ei ollut mitenkään kummoinen, eikä sitä ollut kippari-pakki Lassi Thomsonkaan. Tehot olivat jakautuneet liikaa samoille miehille. Ykkössentteri Rasmus Kupari putosi heti alussa pois. – Tää nostaa meidän uskoa lisää, parjattu päävalmentaja Raimo Helminen sanoi Ylen lähetyksessä USA-taiston tauottua. Niinpä. Kierre on alkanut ehkä joskus viime vuosikymmenen alkupuolilta ja sitä on jatkunut vuosia eri ikäluokkien mestaruuksien takia. Näillä pojilla ei ole mitään tietoa jostain väsyneistä Ruotsi-häviöistä. 6-1 kuulostaa tutummalta taatusti. Vaikka menneet meriitit eivät takaa tähän päivään minkäänlaista tulosta, on henkisellä kapasiteetilla, mestaruuksien myötä luodulla voittamisen kulttuurilla valtava merkitys maailmanmestaruustason urheilussa. Tuon vallitsevan voittamisen kulttuurin sekä nipun aiemmin nähdyn olemuksen perusteella tähän torstaiseen sensaatioon olisi sittenkin pitänyt uskoa.

Avoin, iloinen, provoava…

Minkä nähdyn olemuksen? Ennen turnausta Nuoret Leijonat olivat Lahdessa järjestetyssä eräässä mediatilaisuudessa MM-leirin alla jotenkin poikkeuksellisen avoimia, iloisia ja rentoja. Pojat nauroivat median edessä, heittivät läppää toisilleen, liigavihollisilleen, ja jopa tubettajakaksikolle Jaakko Parkkali – Arttu Lindeman. Nyt Yhdysvaltojen kaatamisen jälkeen on tietysti taas helppoa sanoa, että menneiden vuosien suoritukset ovat luoneet Suomeen voittamisen kulttuurin. Se näkyy pelaajien olemuksesta ja tekemisestä kaikkialla, etenkin kaukalossa. Aitoa iloa, ei pelkäämistä. Ei voittamisen pelkoa. Tavallaan se MM-leirin alla todistettu iloisuus ja avoimuus heijastui USA-peliinkin, vaikka alla oli vaikea alkulohko. Kun yhdeltä jenkiltä meni vati nurin toisen perään, näytti suomalaislauma huutavan kivoja provoja toisen perään. Suomi pelasi kovaa, mutta niin ärsyttävästi. Suomi uskalsi yrittää, pelata, näyttää hymynaamaa kaukalossa, vaikka alla oli tyly Sveitsi-tappio. – Jätkät syttyivät automaattisesti enemmän. Jätkät oli tosi sitoutuneita, puolustimme uskomattoman hyvin. Ei jäänyt epäselvyyttä, kumpi oli parempi joukkue, Helminen mietti Ylen haastattelussa. Ykkössentterinsä menettäneen Suomen Annunen oli iskussa, pakisto Thomsonin johdolla teki huimaa työtä, kun USA:n hyökkäyksissä kiekon alla oli koko ajan joku etenkin vaikeassa toisessa erässä. Kim Nousiainen oli näkymättömän puolustamisen timantteja, Rädyn veljekset Aku ja Aatu luistelivat jenkit poikki. Matias Maccelli polki näyttäen siltä, ettei virta lopu ikinä. Voittamisen kulttuurin kierre on leimannut suomalaista kiekkoa liki vuosikymmenen, ja nyt pienemmässä koossa, pelistä, puhuttaessa kierre alkoi USA:a vastaan heti alkuminuuteilla jatkuen loppuun asti. Jenkeiltä meni hermo, kun suomalaispelaajat piipittivät sen, minkä ehtivät. Olisihan se pitänyt arvata, että Liigassa miesten seassa isoa roolia nauttivat pojat, nuoret leijonapelaajat, eivät turhaan olleet avoimia ja rentoja jo ennen turnausta. Kyseessä ei ollut yksi soturi, joka olisi virnistellyt, vaan koko porukka. Tällaisen asenteen vallitessa mailaa tuskin puristetaan. – Yllättävän vähän jännitti. Jotenkin oli luotto joukkueeseen kova, legendaarinen luotsi Helminen heitti Ylelle. Ei USA-voitto ollut sittenkään mikään valtava sensaatio.