KUOPIO. Viisi kevättä putkeen finaaleissa, toinen mestaruus kahden vuoden sisällä.

Ei ole kysymystäkään siitä, mikä taho määrittää suuntaa tällä hetkellä Liigassa.

Eikä taru ole katkeamassa yhtään minnekään. Riittää, kun katselee niitä nimiä, jotka ovat siirtymässä Tapparaan ensi kaudeksi. On Niko Mikkolaa, Jarno Kärkeä, Niko Ojamäkeä ja Mikko Lehtosta. Nuoria pelaajia, jotka ovat jo murtautuneet Leijoniin ja kehityskäyrä osoittaa jyrkästi ylöspäin.

Tapparan vetovoima on hirmuinen. Suomalaiset pelaajat tietävät sen, että jos haluat kehittävään ympäristöön, mene Tapparaan.

Eikä kirvesrintojen tarina ole mikään yhden kevään lento. Torstaina varmistunut mestaruus oli jatkuvuuden tulos.

Systemaattisen työn palkinto.

Aina voi puhua siitä, miten tylsää jääkiekkoa Tappara pelaa. Jukka Rautakorven ja Jussi Tapolan aikakausilla pellinen tekeminen on pohjautunut täysin kurinalaisuuteen ja viisikon tiiveyteen.

Tappara harvemmin prässää syvältä tai yrittää horjuttaa vastustajia fyysisyydellä, ajelemalla kaikkea liikkuvaa. Tämä ei meinaa sitä, etteikö Tappara olisi fyysinen. Tappara on tilannevahva.

Esimerkiksi finaaleissa KalPa ei saanut millään toimimaan päätypeliään, koska Tappara voitti jatkuvasti kaksinkamppailut syvässä. Samalla konseptilla kirvesrinnat loivat jatkuvasti selvästi enemmän tekopaikkoja.

Tuli riistoja niin keskialueella kuin syvässä.

Tapparan peli ei ole mitään ihmeellistä rakettifysiikkaa. Pelin peruspilarit erottuvat pelistä toiseen, erästä toiseen. Kaikessa kyse on toisteellisuudesta.

Vaikeina hetkinä pelaajat tietävät, että kaiken tukena on se peruspohja, jota on hinkattu maanantaista lauantaihin, elokuusta huhtikuuhun.

Kaiken lisäksi Tapparan joukkue on rakennettu äärimmäisen hyvin jo usean vuoden ajan. Ei haittaa, jos yksi tähti on sivussa, koska vastuunkantajia on kolmessa eri ketjussa.

Se tuli selville varsinkin tänä keväänä.

Milloin oli Veli-Matti Savinainen sivussa, milloin Henrik Haapala.

Mutta Tappara porskutti.

Ironista kaiken keskellä oli se, miten monesti Tappara oli kaukana parhaastaan. Varsinkin keväällä.

Silti se voitti.

Tappara ei pystynyt oikein missään vaiheessa ulosmittamaan kaikkea, mitä sillä oli.

Mutta tämäkin riitti.

Kärsivällisyys, kokemus ja sitkeys kantoivat eteenpäin niinä vaikeina hetkinä, mitä kevään aikana tuli vastaan. Ilves oli yllättävän paha, KalPa aloitti finaalit terävästi.

Mutta vaikka esimerkiksi KalPa painoi hyvin tehokkaasti kiekkoa pussiin finaaleiden alkuhetkillä, ei Tappara horjunut. Tappara jatkoi samaa rummuttamista, joka alkoi lopulta tuottaa tulosta.

Neljä peräkkäistä voittoa ja pytti kohti Niiralan montun kattoa.

Tappara on isossa kuvassa kaksi potkua edellä muita. Mielenkiintoinen kysymys on se, että kuka ne potkut kirii umpeen?

Romahdusta kun ei ole näköpiirissä. Ei, vaikka päävalmentaja vaihtuu tämän kevään jälkeen. Rautakorven paluun yhteydessä ei voi olettaa minkäänlaista radikaalia muutosta.

Tappara on dynastia, joka elää ja voi hyvin.

Siitä pitää nostaa hattua toimitusjohtajalle Mikko Leinoselle ja kumppaneille. Tappara on onnistunut hankinnoissa ja se on pitänyt kiinni tapparalaisuudesta.

Se tuo tulosta.

Aiheet Artikkelit Liiga Pääuutiset Tappara