Tässä ovat Leijonien isoimmat valttikortit – ”Tilanne on kiehtova”

Helsingissä MM-kisoja raportoiva toimittaja ja Kiekkoministeri Ilari Savonen pureutuu vielä Leijonien joukkueen lähtöasetelmiin ennen perjantain illan Saksa-ottelua.

****

Kaduilla kisat eivät näy mitenkään, tunne on kuin saman kirsikkakakun söisi toiseen kertaan pienen tauon jälkeen. MM-kisahuumaa on vain pienesti ilmoilla, jos lainkaan. Kyllä, kisat alkavat vasta, mutta ei tässä nyt tule sellaista karnevaalitunnelmaa takaraivoon, mitä näiden kisojen koko brändin mukaisesti pitäisi tulla.

Noh, ei siitä sen enempää. Keskittyminen nyt Leijoniin ennen illalla pelattavaa Saksa-ottelua.

Viime päivät ja viime viikot sosiaalisessa mediassa on soitettu sitä samaa levyä siitä, kuinka tämän kevään Leijonien joukkue on niin nimetön ja eihän siellä ole niitä Koivuja sun muita. Eihän tästä tule mitään.

Edelleen painava fakta on se, että nyt jalkeilla on pelaajamateriaalin osalta yksi huonoimmista joukkueista, mitä Leijonilla on ollut moneen vuoteen MM-kisoissa. Päivän selvä fakta. Kakkos- ja kolmosketjun tasoiset miehet ovat nyt aivan kärkihyökkääjiä ja niin edespäin.

Mitä nyt? Tähänkö kaikki kaatuu? Perutaanko torivaraus ja keskitytäänkö vain miettimään jo juhannuksen mökkireissua?

Maltetaan nyt vielä.

Leijonilla on tässä turnauksessa kaksi ellei kolmekin isoa valttikorttia. Ja kaikki ne liittyvät suoranaisesti käytössä olevaan pelaajamateriaaliin.

Noh, linjataanpa ne.

1) Kaikista suurin valttikortti löytyy maalivahtiosastolta. Kolme nuorta, todella potentiaalista, nälkäistä ja kovalla päällä varustettua kaveria. Joni Ortio, Antti Raanta ja Atte Engren voidaan lukea seuraaviksi maamme ”isoiksi” maalivahdeiksi. Heissä kaikissa on niin paljon potkua sen suhteen, että isommat kaukalot SM-liigaan verrattuna kutsuvat jo ihan lähiaikoina.

Se on täysin selvää, että maalivahteihin Leijonat eivät näissä kisoissa kaadu. Mutta maalivahdeilla Leijonat voivat yksinkertaisesti rakentaa sen voittavan sävelen. Kun tolppien välistä säteilee näyttämisen halua ja positiivista energiaa kotiyleisön edessä, se tarttuu aika herkästi edessä olevaan kenttäpelaajistoon.

Tilanne on kiehtova. Kenelläkään näistä kolmesta pelaajasta ei ole pelkoa siitä, että nyt voisi hävitä jotain. So what, jos Venäjä tykittää kuusi maalia alkulohkon ottelussa selän taakse. Kaverit ovat kuitenkin SM-liigasta, eivät useita miljoonia NHL:ssä tienaavia jo asemansa siellä hankkineita tähtiä. Heikomman suorituksen hyväksymisen taso on paljon matalampi.

Mutta kun niitä pettymyksiä ei tarvitse edes pelätä. Kaikki merkit viittaavat siihen, että odotettavissa on huikeita suorituksia.

Kolmikosta Ortio on pelannut jo tähän mennessä aivan mahtavan upean kauden. HIFK olisi ollut aivan jossain muualla kuin pudotuspeleissä ilman tämän nuoren veskarin venymisiä. Tai missä Ässät olisi ollut ilman Rantaa ja hänen kevään huippuvirettä?

Jossittelua, jossittelua, mutta turnauksen alkupuolella torjuntavastuuta saava kaksikko on täyttä rautaa. Molemmat ovat äärimmäisen kovia kilpailijoita, mutta lopulta henkisesti hyvin vakaita ja rentoja. Viis siitä katsooko kotikatsoimoissa puoltoista miljoonaa katsojaa, nyt voi nauttia.

Kivahan se on pelata täyden kotiyleisön edessä. Ja niiden fanien, jotka saavat ilahtua siitä, kuinka Leijonat saavat virtaa kerta toisensa jälkeen tulevista kopeista.

Eikä näitä asioita tarvitse edes odotella. On aivan sama luoko tällä jotenkin painetta sen suhteen, että näitä suorituksia pitää tulla. Niitä vain yksinkertaisesti tulee.

2) Maalivahtiosaston ”vain voitettavaa” -teema kantaa myös puolustuksesta aina hyökkäyksen puolelle. Ei aivan täysin suoranaisesti, mutta vivahteiden kautta. Mitä hävittävää Ässien Veli-Matti Savinaisella on MM-kisoissa? Tai KHL:ään matkaavalla Jarno Koskirannalla? Tai Miika Lahdella? Tai Ville Viitaluomalla? Ei mitään. Pelkkää voitettavaa.

Ensimmäinen reaktio nimilistaa katsoessa kansalla on kuitenkin se, että ei nyt herranen aika. Mitä tästä tulee? Siitähän voi ottaa vain virtaa. No tätä siitä tulee ja limppu verkkoon. Todelliset voittajat ja kilpailijat syttyvät entisestään epäilyjen alla.

Monille tämän joukkueen pelaajille kisat ovat vain yksinkertaisesti iso näyttöpaikka. Joillakin haasteita on muun muassa sen suhteen, että odotuksia löytyy tehojen tuomisen osalta. Mutta miten nämä yksilöt pystyvät sen paineen käsittelemään? Eikö siinäkin ole iso mahdollisuus?

Mitä jos kärkihyökkääjiin kuuluva Juhamatti Aaltonen lyökin seitsemän tai kahdeksan maalia kisojen aikana ja kantaa Leijonia kohti mitalipelejä? Ottaa niskasta kiinni ja lyö limppua kauhealla tahdolla verkkoon? Ja sieltä se unelmoitu NHL-paikka vain on entistä lähempänä.

Ehkei se skenaario ole tällä hetkellä ihan näppituntumassa, mutta ei se mahdottomuus ole. Alkulohkon aikana hyvä itseluottamus sekä hurmos päälle ja show pyörii.

3) MM-kisoja voitetaan harvoin pelkällä yksilötaidolla. Venäjä oli viime vuonna kuitenkin tiiviisti puolustanut joukkue, vaikka se ratsastikin pitkälle nimenomaan Jevgeni Malkinin kaltaisten yksilöiden tehoilla. Jääkiekko on joukkuepeli, jossa yhtenäinen, kovasti töitä tekevä ja sitounut jengi pääsee yleensä yllättävän pitkälle.

Leijonien joukkueen runko on ollut jo useamman viikon ajan koossa. Joukkue on jo lähtenyt hitsautumaan hyvin yhteen. Nyt kun paineet kisapaikkojen suhteen voi jättää unholaan, niin henkinen asetelma sen kuin helpottuu.

Tietysti tämän joukkueen yksi iso valttikortti on nimenomaan joukkueena suorittaminen. Ja sitä sen pitääkin olla.

Nyt ei ole Mikko Koivua ja Valtteri Filppulaa vetureina. Nyt tehoja pitää tulla leveältä rintamalta ja suoritusten pitää lähteä nimenomaan joukkueen kautta. Ja tämän ryhmän pitää yltää siihen.

Savinaisen raastamisen kautta syntyvät paikat, Pihlströmin tuoman energia, maalivahtien vakuuttavat otteet. Totta kai kaikki asiat lähtevät yksilöiden suorittamisesta, mutta niiden kautta tuleva hyöty koko joukkueelle pitää käyttää oikealla tavalla hyväksi.

Se on Leijonien haaste.

Ja mahdollisuus.

Ilari Savonen, Helsinki
Twitter: @ilarisavonen