Avioliittoilmiö johti karmeaan vuoristorataan, jota seurasi totaalinen epäonnistuminen – mahtavan Mikko Mannerin aika siirtyä sivuun

© Kuva: Juha Tamminen

Liigasta jo puolivälierissä laulukuoroon lähteneelle Kärpille kävi osaavan ja meritoituneen luotsi Mikko Mannerin alaisuudessa tällä kaudella niin sanottu avioliittoilmiö. Kärppien kanssa komeasti kolmea Suomen mestaruutta juhlinut luotsi nousi joukkueen penkin taakse jo kaudeksi 2013-14, ja alkuaikojen ja myöhempienkin sesonkien kuherruskuukauksista, alkuhuumasta – eli pelillisestä liidosta – ei ollut enää tietoakaan.

Nuo haihtuivat taivaan tuuliin todellakin yllättävän nopealla tahdilla, sillä esimerkiksi vielä viime kaudella oululaispoppoo olisi rullannut koko runkosarjan voittoon, jos se olisi pelattu loppuun asti.

Pudotuspelien avauskierroksella Sportin pudottaneen, mutta puolivälierissä HIFK:n käsittelyssä suoraan tylyin voitoin 0-3 hyytyneen Kärppien pelaamista leimasi usea epäkohta – ja Manner otti niistä syyt niskoilleen täysin. Osaksi kyllä ihan syyttä. Kärppien nimilista ja budjetti olivat sitä luokkaa, että jos on luotsin hyppysissä menestysvastuu, niin sama koskee ihan jokaista kokoonpanon ukkoa.

Mutta nyt niihin epäkohtiin. Jälkeenpäinhän se on helppoa huutaa, että ensimmäisen kerran silmät avautuivat ihan oikeasti ammolleen 16. päivä maaliskuuta, jolloin jo pudotuspeleistä putoamiskohtalolleen sinetin saanut Jukurit löylytti oululaisnippua kotonaan häkellyttävin luvuin 5-1.

Mitä ihmettä tapahtui?

Kärpät kyllä meni pelissä johtoon heti alussa Tuukka Tieksolan osuttua läpiajosta, mutta sittemmin pakka sekosi totaalisesti ja yllättäen. Joukkueen henkiselle kapasiteetille oli liikaa yksi takaisku – siis 1-1-maali, jonka jälkeen syötöt alkoivat suuntautua sinne sun tänne, konkarienkin mailat kolista laitoihin, ote isossa kuvassa lipsua ja niin edelleen… Jukurit jopa käänsi Kärpillä olleen hyökkäyspään hallinnan itselleen osuen jokaisesta paikasta. Maajoukkuemies Otto Karvinen tappeli Jukureille tuolloin Gordie Howe -hattutempun niitanneen Atte Mäkisen kanssa, mutta edes valssit eivät auttaneet.

– Sehän oli poikapainia kokopleksit päässä, Mika Pyörälä kuittasi tuon oudon farssin jälkeen viitaten siihen, ettei kahden urhon matsikaan herättänyt.

– Jos työnteko olisi ollut sitä, mihin pystymme, niin peli olisi ollut erilainen.

Jukurit-sukellus oli monella tapaa käsittämätön – siis kerrataan vielä: 1-5-nokkaan Mestis-seuraksi haukulta porukalta, jonka jatkohaaveet olivat valuneet Kankkulan kaivoon aikapäiviä sitten. Sukellus keväällä, isojen pelien alla, jolloin pitäisi olla hereillä!

– Suoritus oli vajaa. En osaa sanoa yhtään, että mistä se tuli. Jukurit taisteli ja teki enemmän hommia. Kopissa puhe on erilaista tällaisen pelin jälkeen verrattuna voittopeliin, se on selvä. Kävimme epäkohtia läpi, Pyörälä hengähti tuolloin.

Epäkohtaan siis tartuttiin, ja meno muuttui hetkeksi. Seuraavana päivänä kun Kärpät tuhosi TPS:n Turussa luvuin 7-2…

Kuvastavaa. Kärpät oli koko kauden kenties ailahtelevin nippu, joka oli jälkeenpäin mietittynä anteeksiantamatonta. Kärkimiehet, konkarit, Pyörälä, Juhamatti Aaltonen, Cody Kunyk, Jussi Jokinen eivät saaneet itsestään parasta irti tarpeeksi usein. Mannerin ja pelaajien välinen kuherruskuukausi, alkuhuuma oli tipotiessään, ja joukkueen pelillisen identiteetin havaitseminen oli usein haastavaa. Keinoja herättelyyn ei ollut, kun pitkään jatkunut valmentajiston ja pelaajiston välinen huuma oli sulanut pois.

Kärpät sen todisti, että tasaisuus – niin pelillisesti, mutta etenkin kärkimiesten sellainen – on yksi merkittävimmistä menestyksen avaimista. Nyt sitä ei ollut havaittavissa. Ei hyökkäämisessä, ei kärkimiesten tekemisessä.

Hyvin epäkärppämäinen kausi.

Vaikka Manner meritoitunut ja osaava luotsi onkin, tehnee uudet tuulet Kärpissä terää. Alkuhuuma ja siihen kuuluvat kuherruskuukaudet tulevat kreivin aikaan uusien johtajien myötä.