Lukijakin liikuttuu kyyneliin – Tommi Kovanen kertoo hetkestä, jolloin vihdoin tunsi taas iloa: ”Pampa!”

Ex-jääkiekkoilija Tommi Kovanen kertoo yhdessä avovaimonsa Jenny Rostainin kanssa kirjoittamassaan kirjassa Kuolemanlaakso (Bazar Kustannus) jopa piinallisen yksityiskohtaisesti siitä, mihin yksi taklaus jääkiekkokaukalossa voi pahimmillaan johtaa.

Kovasta taklattiin tammikuussa 2013 rumasti selästä, ja taklauksen seurauksena hän sai aivovamman, joka vaik(e)uttaa hänen elämäänsä aina.

Taklauksen seurauksena Kovanen kärsi pitkään kovista kivuista ja unettomuudesta, mutta kenties tätäkin pahempaa oli tunteiden katoaminen ja miehen persoonallisuuden muuttuminen. Myös miehen muisti huononi merkittävästi.

Kirjassaan Kovanen kertoo esimerkiksi, että lopulta hän ei enää osannut ostaa kaupasta maitotölkkiä eikä tiennyt, miten auton avaimia käytetään.

Lopulta Kovanen ajautui yrittämään itsemurhaa. Ystävän hälyttämä apu ehti kuitenkin pelastaa miehen hengen, ja syksyllä 2014 hän päätyi kuukaudeksi mielisairaalan suljetulle osastolle.

Mielisairaalasta päästyäänkin Kovanen eli ”hyvin hiljaista elämää”, kuten hän itse kirjassaan kuvailee. Hän asui Mikkelissä yksin uudessa asunnossaan lähes erakkona, mutta alkoi hiljalleen kasata elämänsä palapeliä uudelleen.

Vihdoin jouluna 2014, lähes kaksi vuotta kohtalokkaan taklauksen jälkeen, Kovanen huomasi, että hänen tunteensa olivat ehkä sittenkin palaamassa.

”Olimme sopineet ex-vaimoni kanssa, että vierailisin heidän luonaan aattoiltana, jotta näkisin (tuolloin 1,5-vuotiasta) poikaani. Lupauduin pukeutumaan joulupukiksi ja jakamaan lahjat. Koputtaessani ovelle rukoilin hiljaa mielessäni, että tulisin muistamaan tästä joulusta enemmän kuin edellisestä.”

”Olin mielestäni onnistunut verhoamaan itseni niin hyvin joulupukin vaatteisiin, että poikani ei varmasti tunnistaisi minua. Vain silmäni pilkistivät lasien ja tekoparran alta. Kun ovi aukesi edessäni, en ehtinyt sanoa sanaakaan, kun näin pienen poikani kiitävän minua kohti.”

”’Pampa’, hän huusi ja kietoi kätensä onnesta kikattaen jalkojeni ympärille. Samalla hetkellä ilonkyyneleet juoksivat tekopartani alle. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun olin viimeksi itkenyt ilosta. Lapseni tunnistaisi minut vaikka silmät kiinni, ajattelin. Olin jonkun pienen ihmisen isä, tai ”pampa”, kuten poikani minua kutsui, ja sitä ei edes aivovamma voinut vielä minulta pois. Nostin lapsen ylös ja puristin häntä syliini”, Kovanen kirjoittaa.

Tuo hetki vei Kovasen ajatukset sekä kauas menneisyyteen että lähelle tulevaisuuteen.

”Muistin yhtäkkiä ensimmäiset Bauerini ja sen, kuinka olin aina ajatellut tuon lapsuuteni joulun olleen elämäni onnellisin. Nyt sen muiston korvaisi tämä hetki. Elämäni paras joululahja halasi minua tiukasti pienillä käsillään, ja samalla tunsin ensi kertaa oikeaa iloa sitten taklauksen”, Kovanen kertoo.

”Matkani kuolemanlaaksossa muutti viimeistään tuolla hetkellä suuntaa. Olin palaamassa valoon, pois pimeydestä.”