Sami Kapanen hämmästelee yhä karvaimpia olympiapettymyksiään: ”Peikko, jonka yli ei päästy”

Sami Kapanen pelasi Leijona-paidassa kolmet olympialaiset. Lillehammerista 1994 ja Naganosta 1998 kotiintuomisiksi tuli pronssia, mutta Salt Lake Cityssä 2002 Suomi jäi ilman mitalia. Seitsemän kertaa mies edusti Leijonia MM-kisoissa, kirkkaimpana saavutuksena tietysti MM-kulta 1995.

Nykyään KalPan päävalmentajana toimiva Kapanen, 44, kertoo, että molemmissa olympiapronsseissa oli myös hivenen karvas sivumaku.

Lillehammerissa 1994 Suomi oli monen mielestä koko turnauksen paras joukkue, mutta tuloksena oli ”vain” pronssimitalit. Miltä olympialaiset pelaajan silmin näyttivät?

[nosto tasoitus=”oikea”]”Kolmannessa erässä tuli turpaan että tukka lähti.”[/nosto]

− Ne olivat ensimmäiset arvokisat itselleni, ja olivathan ne kokemuksena aika mahtavat ja ehkä ne mieleenpainuvimmat olympialaiseni. Kisakylässä kaikki urheilijat olivat samalla alueella, toisin kuin vaikka Naganossa. Se toi oman mielenkiintonsa kisakokemukseen.

− Pelattiin huikeata lätkää koko se kausi, ja isoihin mentiin kovin odotusarvoin. Oma mielikuva on, että peli kulki myös Kanadaa vastaan välierässä, kunnes kolmannessa erässä tuli turpaan että tukka lähti, ja tulos kääntyi negatiiviseksi, Kapanen kertaa.

Niin, 2–0-johto suli lopulta 3–5-tappioksi. Finaali meni sivu suun, mutta Leijonat tuli mielettömällä vimmalla pronssipeliin ja tyrmäsitte Venäjän 4–0. Miten välieräpettymys nollattiin?

[nosto tasoitus=”oikea”]”Minulle on todella iso juttu, että se pronssi saavutettiin.”[/nosto]

− Mielikuvana minulla on, kun Marja-Liisa (Kirvesniemi) tuli pitämään meille puheen välierän jälkeen. Hän oli voittanut itse pronssia ja hän puhui kauniisti siitä, miten pettymyksen hetkelläkin kannattaa miettiä sitä, miten iso asia olympiamitali on. Ettette päästä sitä nyt lipumaan käsistä, vaan löydätte tahtoa ja halua sen saavuttamiseen. No, aika kiitollinen lataus sitten löydettiin ja saatiin aika napakka suoritus aikaan Venäjää vastaan. Henkilökohtaisesti minulle on todella iso juttu, että se pronssi saavutettiin.

Olit myös todistamassa sitä, kun NHL-pelaajat osallistuivat ensi kertaa olympialaisiin Naganossa 1998. Millainen kokemus se oli?

− Hypetys oli kauhean kova ja NHL oli isosti mukana. Jokainen joukkue rakenteli omaa Dream Teamiaan. Muistan myös sen, että ennen kisoja rasitus oli ollut mielettömän kova. Pelattiin muistaakseni NHL:ssä 42 peliä vajaassa 90 päivässä. Kolme kuukautta siis käytännössä peli joka toinen päivä. Siihen matkustelut ja aikaeroon sopeutuminen päälle. Mutta muistan, että kukaan ei ollut negatiivisella mielellä, sillä kisat toivat niin paljon intoa.

[nosto tasoitus=”oikea”]”Välierävaihe oli taas kummajainen, peikko, jonka yli ei päästy.”[/nosto]

− Meillä oli huikea nippu kasassa ja kova pöhinä päällä. Kokonaisuudessa oli pirun paljon hyvää, mutta välierävaihe oli taas kummajainen, peikko, jonka yli ei päästy. Todella vahva ja hyvä joukkue oli kyllä vastassa, mutta siitä huolimatta yksi pelaaja kaatoi meidät, Kapanen viittaa Venäjälle viisi maalia mättäneeseen Pavel Bureen.

Pelasit vielä Salt Lake Cityssä 2002, muttet enää Torinossa 2006 ja Vancouverissa 2010. Miksi?

− Ennen Torinon olympialaisia syksyllä harjoitusleirillä meni olkapää rikki, ja sitten se meni tammikuussa uudelleen. Seura toivoi, että sitä ei leikata, vaan pelaan puudutettuna runkosarjan loppuun enkä osallistuisi olympialaisiin. Pelasin kuusi viikkoa runkosarjaa puudutettuna, ja sitten ei ollut edessä edes sitä palkintoa, että olisin päässyt olympialaisiin. Se oli iso pettymys, vaikka tiesin sen etukäteen.

[nosto tasoitus=”oikea”]”Se oli pettymys, mutta ehkä potku jonkun nuoren pelaajan uralle.”[/nosto]

− Syksyllä 2009 oli koko syksy selän kanssa ongelmia ja olin paljon sivussa peleistä. Jukka (Jalonen) oli valmentaja silloin ja päätettiin, että Karjala-turnaus jätetään väliin ja huilaan sen, jotta pystyisin sen jälkeen pelaamaan vahvaa jaksoa KalPalle ja antamaan sitten Moskovan-turnauksessa tarvittavat näytöt. Silloinkin selkä oli vielä niin huonona, että se unelma kariutui siihen. Isoja pettymyksiä molemmat poissaolot olivat. Mutta asiaa voi ajatella siltä kantilta, että joku muu sai paikkani joukkueessa ja se oli ehkä potku jonkun nuoren pelaajan uralle, Kapanen miettii.